There'll be a new season

Joskus on hyvä olla sotkussa. Joskus on hyvä pysähtyä. Katsoa ympärilleen, tunnustella omaa sydäntään. Kysyä itseltään onko onnellinen.
Se on hyvä tehdä joskus, aina välillä.
Mut vaikka itse pysähtyy, maailma ei pysähdy. Sen vauhtiin on helpompi päästä mukaan, sitten kun taas jaksaa, kun on ensin itse pysähtynyt. Hetkeksi. Ja ehkä päässy sotkusta.

Marraskuussa kaikki tuntuu ja näyttää jotenki erilaiselta.. Pimeeltä, kylmältä ja pään sisällä jotenki tyhjältä. Ei tiedä mitä pitäis ajatella. Kun ei sinnekkään syty valoja.
Toisaalta se saa aikaan niin paljon. Enemmän.. Ajatuksia, tunteita, pohdintaa. Oli sit ilta, päivä tai aamu.. vaikka toisaalta ainoat ajatukset aamulla on "voi kumpa mä ehtisin ajoissa kouluun". Ja kyllä sitten aina ehdinkin.

Ajatukset on oikeesti hyvä asia, oli ne millasia tahansa. Ja kysymykset. Sitä pystyy ymmärtämään itteään paljon paremmin. Ja huomaamaan onks kaikki kunnossa, vai onks siellä se sotku. Ja kun siinä ei todellakaan oo mitään pahaa jos on. Sitten ainakin on onnellisempi, kun on sen selvittänyt.

Aina kun tuntuu, että pitäis pysähtyä, ni niin myös pitäis tehdä. Ei sitä muuten omaa itseään, tai tätä marraskuun synkkyyttäkään jaksa, taikka ymmärrä. 

Kirjottelemisiin! :) - Laura

Autumn pictures

Nyt tämmösiä syksyisiä kuvia kun on jo lokakuu, ja hiukset värjäsin vähän tommoseks syksyyn sopivaksi myös. Lotalle kiitos kuvista :) Tällä kertaa en kirjota nyt hirveesti mitään. Koulussa ruotsin lukeminen edistyy hyvää tahtia ja sillai. Hyvää syksyä ja kohta talvea kaikille jotka tämän eksyi lukemaan ja katsomaan.

Kirjottelemisiin!

- Laura

Kasta varpaat kylmään veteen, hyppää täysillä joutsenlauluun

Mä istuin tasan kuukausi sitten laivan kannella, kattomassa merta, aurinko paistoi ja oli kaunis aamu Ruotsin puolella. Aiemmat kuukaudet oli aika vaikeita, muutto oli takana, ja myös pari vaikeeta asiaa edessä. Edellisenä iltana mä olin vielä stressaantunu niistä asioista mistä oli stressattavaa. 
Mutta joku muuttu sinä aamuna. Tai oikeestaan sitä edeltävänä iltana. Yks semmonen kohtaaminen ainakin. Tapasin yhden ihmisen joka sano mulle, että elämä on tässä ja nyt. Se huomas, että mun oli vaikee elää hetkessä taikka rentoutua kun oon niin ujo. Tän ihmisen pointti oli se, että mitä järkeä mun on tuhlata elämääni semmoseen ahdistukseen jonka itelleni aiheutan ilman syytä. Miks en antais itelleni mahollisuutta elää? Mietin sitte koko yön näitä sanoja, enkä saanu nukuttua. Se vaikutti aika paljon muhun, vaikkakin ei se ihminen ollut kokonaan se syy miks asiat muuttu. Siihen vaikutti myös yhden biisin sanat mitä kuuntelin, ja eniten minä ite. Mä sain sillä hetkellä muutettua asennettani jollakin ihmeen kaupalla. Sen tajuaminen teki mut onnelliseksi.

Sinä aamuna istuin siellä kannella ja kuuntelin musiikkia, sitä biisiä minkä sanat on mulle tärkeät, ja nautin siitä tunteesta mitä tunsin. Yritin olla kiirehtimättä sitä hetkeä, niinkun yleensä mulla on ollu tapana. Sillon mä osasin ekaa kertaa pysähtyä, tuntemaan kunnolla sitä stressittömyyttä ja iloa mikä mulle tuli. Asioista mitä olin pohtinu yöllä, ja siitä rauhasta mitä sain kokea aikasin aamulla merellä. Tunsin olevani oman elämäni ohjissa. Asiat muuttu sillä hetkellä parempaan.

Mä oon ollut pitkään sellanen ihminen, jonka on vaikea odottaa asioita, ja mä yritän kiirehtiä liikaa. Ja siis nyt puhun lähinnä ihmissuhteista. Tai no, oikeestaan vaan ihmissuhteista.

Mulla on hirvee tarve miellyttää, ja saada tieto siitä, että mä teen tarpeeks ja saan hyvää aikaan. Mä meen aika pitkälti yli mun rajojen, koska en osaa pitää mun rajoja tärkeempänä kun jonkun mulle tärkeen ihmisen. Välillä ihan uusienkin tuttavuuksien. Yritän ihan liikaa saada ihmiset tykkäämään musta, ihan väärällä tavalla, ja se ajaa ne tietenkin pois, ja aiheuttaa itelle aivan turhaa surua. Noh, tästä vois taas vetää yhteyksiä joihinkin lapsuuden "kiintymyssuhteisiin" jotka on vaikuttanu mun tapaan ilmasta itseäni ihmissuhteissa. Mutta nyt mä en ala vetelemään niitä yhteyksiä, koska se ei auta sitä asiaa yhtään sen enempää. Se on miten on. Pointti on nyt kuitenkin se, että jos kiinnittää liikaa huomiota toisiin, miellyttämiseen, ja kaiken ylianalysointiin, ei pysty luomaan itelleen onnellista elämää. Ikinä, Eikä oikeestaan rakastamaankaan oikeesti. Sillä sillon ei rakasta itseään jos pitää analysoida kaikkia tekojaan, kun ei luota itteensä. Eikä saa itseltään sitä arvostusta, mitä oikeesti tarvis eniten itseltään.

Mulla on ollu aikaa pohtia tätä, vihdoinkin oon jopa antanut itelleni sitä aikaa vaan miettiä ja kuunnella itteäni. Kokonaisen kuukauden. Ennen olisin ajatellu, että se on itsekästä, mutta oon tajunnut, että se on oikeesti tärkeetä. Jos ei kunnioita itseään, niin sillon vaan ei voi elää täysillä, ainakaan tyytyväisenä ja onnellisena, tai tehdä muitakaan kunnolla onnelliseksi. Liika miettiminen tappaa onnellisuuden. Ja sen oon nyt huomannu. Sen takia, koska ekaa kertaa oon onnellinen kun en mieti liikaa, tai koko ajan yritä miellyttää muita. Miellyttäminen ei oo sama asia kun välittäminen. Sitä pitää vielä painottaa.

Nyt on kulunu kuukaus siitä matkasta, ja siitä aamusta joka muutti kaiken. Mä en enää henkihieverissä yritä saada hyväksyntää ihmisiltä, sillä tiedän, että oon tarpeeks jos vaan oon. Ja elän sellasta elämää kun haluan. Ja myös ettei mun tarvii ettiä kokoajan ihmisiä, tai rakkautta, tai mitä vaan. Sillä rakkauskin on asia joka tulee sitten kun se tulee. Ja se ei muuten varmana tuu ellei elä ensin omaa elämää, jossa myös välittää omasta hyvinvoinnista, tai osaa hengittää ensin itse.

Mua ei haittaa se etten oo aina ehjä, koska tiedän etten mee rikki vääristä asioista. Analysoinnista, murehtimisesta ja siitä etten osais elää. Koska nyt mä osaan. Nyt mä elän.

Ja jos mä nyt vielä mainitsen, että se biisi on muuten Haloo Helsingin Kuussa Tuulee.


Kirjottelemisiin!

- Laura

Viis vuotta lukiossa

Päätin nyt kirjottaa mun lukioajasta, ja kokemuksista lukiossa, jossa nyt tällä hetkellä erilaisten tapahtumien kautta vieläkin oon. Toivottavasti joku tätä jaksaa lukea, ja vaikka tää on vähän arempaa aihetta, niin oli ihana saada pois sydämeltä ja kertoa asioista ja kokemuksista, koska tiedän että sielunsiskoja varmasti on jossain. :) ja veljiä, jos nyt pilkkua aletaan viilaamaan....

1. vuosi

Ysillä mä olin huoleton, aika ajattelematon ihminen, ja muutenkin semmonen tyhjäpää. Sanoin mitä ajattelin, joskus myös ehkä asioita joita en ajatellutkaan ihan loppuun asti. Ja se jatku vielä lukioon asti. 

Sillon 16 vuotiaana mulla ei ollut mitään hajua mitä lukio meinas, mitä se multa vaatis tai että miten siitä suoriutuisin. Ajattelin vaan, niinku tuhannet muutkin, et lukio on se paikka joka antaa aikaa miettiä mitä sit vähän myöhemmin tulevaisuudessa haluaa. Positiivinen yllätys sillon ekana vuotena oli se miten helppoa kurssien suorittaminen oli, ja ettei lukio ollukkaan sitä paksujen kirjojen lukemista kokeisiin niinku kaikki aina varotteli. Se ei ollu yhtään sellasta. Se oli kivaa. Mietin, että sellasta mun elämä tulis sit seuraavat kolme vuotta olemaan, tietty vähän kurssit vaikeutuen aina välillä, mutta sain siitä ihan hyvän maun. Ajattelin et voisin aina tähdätä ihan hyviinki numeroihin. Se tais tosiaan kestää sen ekan vuoden, ainakin melkein kokonaan. 

2. vuosi

Kun toka vuosi alko, naurettiin ykkösille, koska oltiin jo ns. "kokeneempia" ja sehän oli ollu meidän lukio jo vuoden. Mutta kyllä sen pian tajusi, et aika samalla tasolla vielä on kun ne uudetkin. Ei ne 20 käytyä kurssia kovinkaan paljon vaikuttanut. 

Pari ekaa jaksoa meni ihan hyvin, mutta sitten keväällä jokin muuttu ja masennuin aika lailla. Suurin syy oli asiat joita en tässä mainitse, mut koulunkäynnistä tuli yhtäkkiä vaikeempaa. Se vuos meni kuitenki nopeesti, ja noh.. vielä ihan okei. Tokasta vuodesta mulla ei oo enempää sanottavaa, muutakun että se oli aika joka päätti mun tulevan lukiossa käynnin ja siitä suoriutumisen kohtalon.

3. vuosi

Kolmantena vuonna lukio oli mulle pelkkää tuskaa. En saanu käytyä varmaan edes puolia siitä määrästä kursseja mitä ekana ja tokana vuonna. Kyllä mä jaksojen alussa aina menin tunneille, mutta jätin kurssit kesken, ja mun mikä se "välitodistus" onkaan, näytti pelkkiä K merkintöjä.

Tässä oli ärsyttävintä se, et ne kurssit ei ollu vaikeita, ne olis voinu suorittaa just sillon millon olis pitäny ja hyvillä numeroilla. Mutta en vaan päässy niitä ikinä loppuun asti. 

Joka päivä heräsin ajoissa, koska ajattelin, että mähän meen kouluun. Mut sit ku olin valmis, niin jotain mun päässä vaan tapahtu. Mä jotenki vetkuttelin siinä ku olin lähössä, siihen asti kunnes en olis enää kerenny ajoissa. Ajattelin et emmä nyt enää voi mennä, kun oon jo myöhässä. Maailman typerin juttu minkä jo ylä-asteella keksin oli, että "jos on jo myöhässä, niin voi myöhästyä kunnolla".. ja näin se toimi myös lukiossa. 

Sillon kolmantena vuonna olis pitäny olla mun abi-vuosi, mutta koska en ollu saanu kerättyä kursseja kasaan, ajattelin. että kai mä sit oon lukiossa sen 3½ vuotta. Koska ei se oo paha. Tai ei ainakaan olis ollut. Tässä vaiheessa kun mulla oli niitä kursseja 40, tajusin etten sitä 75 normaalilukion kurssia saa kasaan mitenkään. Joten vaihoin aikuislukioon. Ja voin sanoa, että se oli paras päätös ikinä! Viihdyin siellä niin paljon paremmin, ja no siellä niitä suoritettavia kursseja piti olla 44. Ja tiesin siis sillon, että saan ne ajoissa kasaan.

4. vuosi

En tarkkaan muista miten tää neljäs vuosi meni, mutta en vieläkään ollu kunnolla päässy takas koulun makuun. Vaikka vaihdoinkin koulua. Mutta vanhat tavat oli jääny niin pahasti päälle, etten vaan enää osannu istua koulussa täysiä päiviä, Se tuntu ihan mahottomalta. Kidutukselta. 

Mutta sillon ku tajusin, että tää lukio menee neljään vuoteen, niin tiesin, että mun on vaan pakko joka päivä suoriutua kouluun. Ja tässä viimesessä vaiheessa se tavote oli vaan saada kaikki kurssit läpi, koska se oli niin iso haaste päästä ne kurssit loppuun asti, päästä niille tunneille ajoissa, ja istua ne loppuun asti. Joka päivä. Tiesin, että siinä vaiheessa en vaan olis voinu epäonnistua. Joten joka kerta ku sain edes sen 5-, olin ihan taivaissa! Koska se riitti mulle. Sillon se oli tarpeeks, en olis pystyny enempään.

(jeiii)

Kirjotukset

Neljännestä vuodesta oli kolme jaksoa takana, kun mun stressi alko kasvaa aivan älyttömästi joka hetki. Varsinkin siinä viimesessä jaksossa, koska siihen jäi sit kaikki loput kurssit joita en ollu vielä suorittanu. Esimerkiks liikka 1 kurssi... Tiedän, säälittävää. Mutta sainpahan senki suoritettua! Ihan viimesessä mahdollisessa. Just niin mun tyylistä, Jätän asiat siihen viime tippaan. 

Mutta kuitenkin. Se onnellisuus mikä mulle tuli sillä hetkellä kun olin suorittanu koko lukion oppimäärän, oli ihan sanoinkuvaamatonta. Koska oli vaiheita, ku oikeesti halusin luovuttaa. Ja sitte se oliki tehty. 

Kirjotuksiin lukeminen kuitenkin oli vaikeempaa mitä osasin kuvitella. Ja ne tietty jännitti myös tosi paljon. Koska varsinkin ruotsin kohalla mietin, et miten mä sillä ruotsin kielellä mitä osasin (eli kaks lausetta) ikinä pärjäisin? Ja no. Enhän mä pärjännykkään. Muut aineet meni kirjotuksissa mulla heittämällä läpi, mutta ruotsi oli hylätty. Mulla oli toivoton fiilis siinä vaiheessa, kun tajusin ettei musta tuu VIELÄKÄÄN ylioppilasta. 

Mutta jotain positiivistakin sillä hetkellä tapahtu. Mä tajusin, etten mä ollu tehny kaikkeani, ja että se oli merkki siitä et mun olis pitäny lukea enemmän. En siis masentunu, vaan ajattelin et niin sen kuulu mennä. Sain siitä hirmu ison opetuksen. Tosi hyvän sellasen.

5. vuosi

Mulla alko nyt kaks päivää sitten viides vuosi lukiossa. Jep. Mä tuun olemaan se kuka oli viis vuotta lukiossa! Ja siis mä luen kaikki ruotsin kurssit alusta uudestaan, ja uusin keväällä ruotsin kirjotukset. Eli nyt saan vuoden aikaa keskittyä täysin ruotsin lukemiseen. Se on tavallaan etuoikeus. En näin olis ajatellu sillä hetkellä ku sain hylätyn. Mutta tältä se nyt tuntuu. Mä oon tästä onnellinen. Koska nyt tiedän, et mä ainakin varmasti pääsen läpi tällä kertaa! Parasta on etten koskaan luovuttanu, koska noh, emmä nyt aio luovuttaa missää vaiheessa. :D

Täytyy sanoa vielä, että oon muuttunu ihmisenä ihan hirveesti. Välillä huonompaan, ja välillä parempaan. Mutta onhan tässä menny monta vuotta. Musta on tullu aikuinen, jos ei nyt mieleltäni, niin ainakin "virallisesti". Mutta oon kasvanut, ja oppinut aivan älyttömästi, ja siis onhan neljän vuoden yleissivistys nyt pelkkää plussaa. Pääasia on, että tunnen, että kaikki on nyt just niinkun pitääkin. Kaikki kiitos sille, että tiedän että;

Kaikki järjestyy ja kaikella on tarkotus.

Kirjottelemisiin..!

- Laura 

Where I Am?

Mä oon asunut mun uudessa, omassa asunnossa nyt kolme päivää. Ensimmäisenä päivänä kaikki oli niin ihanaa, ja olin aivan innoissani siitä miten rauhassa sain olla. Tein ruokaa, tanssin ja nautin vaan siitä, että sain aikaa itelleni. Sain uuden koneenkin toimimaan, vaikka jostain syystä ruoka ei onnistunut niin hyvin. Ensimmäinen yö meni yllättävän onnistuneesti, ja aamulla heräsin pirteenä ja onnellisena kirkkaaseen päivään, sekä omaan ihanaan rauhaan. 

(Sisustuskin on alkanut jo näyttää joltain, lukuunottamatta tyhjiä kehyksiä)

Noh.. Seuraavana iltana kun olin saanut tarpeeksi maistiaisia omasta rauhasta, alkoi pieni kriisi tulla omien ajatuksieni kahden kesken kanssa olemisesta. Tajusin sen, mitä varmaan jokainen yksin muuttanut pian muuton jälkeen tajuaa. Sen, että oon vastuussa ihan kaikesta, elämässäni, asunnossani ja ylipäätään siitä mitä joka päivä teen. Miten mä päätän toimia. 

Vastuu oli se asia, jota en edes tajunnut kunnolla ajatella kun haaveilin jo oman asunnon ihanasta rauhasta. Mutta olishan se pitänyt arvata, että "yllätyksiä" tulee, ja varmaan yllätyn vielä useasti tulevaisuudessa asioista, oli ne sitten pieniä tai isoja, niinkuin tää vastuun kanto omasta elämästäni. Ei omassa kodissa asuminen oo pelkästään sitä sisustamista, tai vaan kaikkea hauskaa. Kaikilla asioilla on se toinenkin puoli, ja esimerkiksi näissä se on järjestyksen ylläpitäminen, ja itsestä huolehtiminen. Näistäkin asioista tottakai olin jo selvillä etukäteen, mutta en koskaan ajatellut et se vois olla yhtään vaikeeta. Mut tottakai se on, kun ei ennen tavallaan ole sataprosenttisesti ollut kaikesta vastuussa. Kun siinä on ollut aina se joku vieressä muistuttamassa.

(hieno kettu, eiks niin?)

Tunteet menee tässä edestakaisin, ja oon ehkä tällä hetkellä enemmän hukassa kuin koskaan ennen. Mutta mä luotan siihen, ja voisin jopa sanoa sen varmaksi, että tää on vain hyvä asia. Kun on hukassa elämässään, niin silloin usein löytää itsensä. Tai ainakin uusia asioita itsestään. Ja vaikka en löytäisi itseäni juuri nyt, tiedän sen tapahtuvan jossain tässä matkan varrella. Tässä on opittavaa vielä paljon, varsinkin vastuun kantamisesta yhdessä itsestäni huolehtimisen kanssa. Mutta jos en uskoisi, että tulen pärjäämään, en olis koskaan edes uskaltanut muuttaa yksin. 

(Indiskan Kerala-kynttilä, aivan ihana tuoksu)

Kasvan vielä paljon, ja sen tiedostaminen on asia joka helpottaa tällä hetkellä ihan huomattavasti tätä pientä pikkuhiljaa "aikuiseksi kasvun kriisiä".

Joten loppujen lopuksi, kyllä tiedän, että tuun tästä selviämään, niinkun ylipäätään kaikesta. Ja yks asia, joka myös tekee mistä tahansa mieltä painavasta asiasta tai kriisistä helpompaa käsitellä, että et oo ikinä yksin! Aina on joku joka kokee saman asian tuomia vaikeuksia juuri nyt, tällä samalla hetkellä.

Sitä paitsi onhan tässä yksin asumisessa aivan älyttömästi positiivisiakin puolia, saan kuunnella musiikkia niin kovalla kuin haluan, ja polttaa ruoat pohjaan ja vaan nauraa asialle.

Highway lights & happy nights

Tässä vähän kuvia viikonlopulta, ja "hienoja" poke-kokeiluja, jotka siis kyllä onnistu paremmin kun luulin. 

Kaikki kuvat otettu Canon EOS 1100D:llä

- Laura

If I could just find the time, then I would never let another day go by

 Tänään päivä alko pienillä kuvauksilla, kun mentiin kaverin asunnon vieressä olevaan metsään pienelle kuvausseikkailulle. Kamera pääs vihdoin esiin pitkästä aikaa! Ja itse pääsin kameran toiselle puolelle.. Tässä siis pari kuvaa tältä päivältä, vaatteista, ihanasta juurikasvusta, ja muista jutuista. 

Takki on kirpparilta, huivi BikBokilta, housut ja paita Carlingsilta

Huiskis

Sitten vielä viimeseks vaihtu vähän paita, tää ihana mustavalkonen villatakki on H&M:ltä

Ruoka-ainekset odottikin jo kaverin luona jonne mentiin tän kuvauksen jälkeen, tehtiin kanttarellikastiketta, perunoita ja paistettiin vielä grillissä halloumijuustoa :D Grillaaminen on talvella aika vähäistä, mutta kesällä sitten saa taas muita ihania grilliherkkuja. Tää ruoka oli kuitenkin aivan ihanaa ulkoilun jälkeen, muutenkin kun rakastan sieniä.

Noniin, siinä tais olla kaikki tältä erää. Kirjottelemisiin!

- Laura