Kasta varpaat kylmään veteen, hyppää täysillä joutsenlauluun

Mä istuin tasan kuukausi sitten laivan kannella, kattomassa merta, aurinko paistoi ja oli kaunis aamu Ruotsin puolella. Aiemmat kuukaudet oli aika vaikeita, muutto oli takana, ja myös pari vaikeeta asiaa edessä. Edellisenä iltana mä olin vielä stressaantunu niistä asioista mistä oli stressattavaa. 
Mutta joku muuttu sinä aamuna. Tai oikeestaan sitä edeltävänä iltana. Yks semmonen kohtaaminen ainakin. Tapasin yhden ihmisen joka sano mulle, että elämä on tässä ja nyt. Se huomas, että mun oli vaikee elää hetkessä taikka rentoutua kun oon niin ujo. Tän ihmisen pointti oli se, että mitä järkeä mun on tuhlata elämääni semmoseen ahdistukseen jonka itelleni aiheutan ilman syytä. Miks en antais itelleni mahollisuutta elää? Mietin sitte koko yön näitä sanoja, enkä saanu nukuttua. Se vaikutti aika paljon muhun, vaikkakin ei se ihminen ollut kokonaan se syy miks asiat muuttu. Siihen vaikutti myös yhden biisin sanat mitä kuuntelin, ja eniten minä ite. Mä sain sillä hetkellä muutettua asennettani jollakin ihmeen kaupalla. Sen tajuaminen teki mut onnelliseksi.

Sinä aamuna istuin siellä kannella ja kuuntelin musiikkia, sitä biisiä minkä sanat on mulle tärkeät, ja nautin siitä tunteesta mitä tunsin. Yritin olla kiirehtimättä sitä hetkeä, niinkun yleensä mulla on ollu tapana. Sillon mä osasin ekaa kertaa pysähtyä, tuntemaan kunnolla sitä stressittömyyttä ja iloa mikä mulle tuli. Asioista mitä olin pohtinu yöllä, ja siitä rauhasta mitä sain kokea aikasin aamulla merellä. Tunsin olevani oman elämäni ohjissa. Asiat muuttu sillä hetkellä parempaan.

Mä oon ollut pitkään sellanen ihminen, jonka on vaikea odottaa asioita, ja mä yritän kiirehtiä liikaa. Ja siis nyt puhun lähinnä ihmissuhteista. Tai no, oikeestaan vaan ihmissuhteista.

Mulla on hirvee tarve miellyttää, ja saada tieto siitä, että mä teen tarpeeks ja saan hyvää aikaan. Mä meen aika pitkälti yli mun rajojen, koska en osaa pitää mun rajoja tärkeempänä kun jonkun mulle tärkeen ihmisen. Välillä ihan uusienkin tuttavuuksien. Yritän ihan liikaa saada ihmiset tykkäämään musta, ihan väärällä tavalla, ja se ajaa ne tietenkin pois, ja aiheuttaa itelle aivan turhaa surua. Noh, tästä vois taas vetää yhteyksiä joihinkin lapsuuden "kiintymyssuhteisiin" jotka on vaikuttanu mun tapaan ilmasta itseäni ihmissuhteissa. Mutta nyt mä en ala vetelemään niitä yhteyksiä, koska se ei auta sitä asiaa yhtään sen enempää. Se on miten on. Pointti on nyt kuitenkin se, että jos kiinnittää liikaa huomiota toisiin, miellyttämiseen, ja kaiken ylianalysointiin, ei pysty luomaan itelleen onnellista elämää. Ikinä, Eikä oikeestaan rakastamaankaan oikeesti. Sillä sillon ei rakasta itseään jos pitää analysoida kaikkia tekojaan, kun ei luota itteensä. Eikä saa itseltään sitä arvostusta, mitä oikeesti tarvis eniten itseltään.

Mulla on ollu aikaa pohtia tätä, vihdoinkin oon jopa antanut itelleni sitä aikaa vaan miettiä ja kuunnella itteäni. Kokonaisen kuukauden. Ennen olisin ajatellu, että se on itsekästä, mutta oon tajunnut, että se on oikeesti tärkeetä. Jos ei kunnioita itseään, niin sillon vaan ei voi elää täysillä, ainakaan tyytyväisenä ja onnellisena, tai tehdä muitakaan kunnolla onnelliseksi. Liika miettiminen tappaa onnellisuuden. Ja sen oon nyt huomannu. Sen takia, koska ekaa kertaa oon onnellinen kun en mieti liikaa, tai koko ajan yritä miellyttää muita. Miellyttäminen ei oo sama asia kun välittäminen. Sitä pitää vielä painottaa.

Nyt on kulunu kuukaus siitä matkasta, ja siitä aamusta joka muutti kaiken. Mä en enää henkihieverissä yritä saada hyväksyntää ihmisiltä, sillä tiedän, että oon tarpeeks jos vaan oon. Ja elän sellasta elämää kun haluan. Ja myös ettei mun tarvii ettiä kokoajan ihmisiä, tai rakkautta, tai mitä vaan. Sillä rakkauskin on asia joka tulee sitten kun se tulee. Ja se ei muuten varmana tuu ellei elä ensin omaa elämää, jossa myös välittää omasta hyvinvoinnista, tai osaa hengittää ensin itse.

Mua ei haittaa se etten oo aina ehjä, koska tiedän etten mee rikki vääristä asioista. Analysoinnista, murehtimisesta ja siitä etten osais elää. Koska nyt mä osaan. Nyt mä elän.

Ja jos mä nyt vielä mainitsen, että se biisi on muuten Haloo Helsingin Kuussa Tuulee.


Kirjottelemisiin!

- Laura