Mä oon asunut mun uudessa, omassa asunnossa nyt kolme päivää. Ensimmäisenä päivänä kaikki oli niin ihanaa, ja olin aivan innoissani siitä miten rauhassa sain olla. Tein ruokaa, tanssin ja nautin vaan siitä, että sain aikaa itelleni. Sain uuden koneenkin toimimaan, vaikka jostain syystä ruoka ei onnistunut niin hyvin. Ensimmäinen yö meni yllättävän onnistuneesti, ja aamulla heräsin pirteenä ja onnellisena kirkkaaseen päivään, sekä omaan ihanaan rauhaan.
(Sisustuskin on alkanut jo näyttää joltain, lukuunottamatta tyhjiä kehyksiä)
Noh.. Seuraavana iltana kun olin saanut tarpeeksi maistiaisia omasta rauhasta, alkoi pieni kriisi tulla omien ajatuksieni kahden kesken kanssa olemisesta. Tajusin sen, mitä varmaan jokainen yksin muuttanut pian muuton jälkeen tajuaa. Sen, että oon vastuussa ihan kaikesta, elämässäni, asunnossani ja ylipäätään siitä mitä joka päivä teen. Miten mä päätän toimia.
Vastuu oli se asia, jota en edes tajunnut kunnolla ajatella kun haaveilin jo oman asunnon ihanasta rauhasta. Mutta olishan se pitänyt arvata, että "yllätyksiä" tulee, ja varmaan yllätyn vielä useasti tulevaisuudessa asioista, oli ne sitten pieniä tai isoja, niinkuin tää vastuun kanto omasta elämästäni. Ei omassa kodissa asuminen oo pelkästään sitä sisustamista, tai vaan kaikkea hauskaa. Kaikilla asioilla on se toinenkin puoli, ja esimerkiksi näissä se on järjestyksen ylläpitäminen, ja itsestä huolehtiminen. Näistäkin asioista tottakai olin jo selvillä etukäteen, mutta en koskaan ajatellut et se vois olla yhtään vaikeeta. Mut tottakai se on, kun ei ennen tavallaan ole sataprosenttisesti ollut kaikesta vastuussa. Kun siinä on ollut aina se joku vieressä muistuttamassa.
(hieno kettu, eiks niin?)
Tunteet menee tässä edestakaisin, ja oon ehkä tällä hetkellä enemmän hukassa kuin koskaan ennen. Mutta mä luotan siihen, ja voisin jopa sanoa sen varmaksi, että tää on vain hyvä asia. Kun on hukassa elämässään, niin silloin usein löytää itsensä. Tai ainakin uusia asioita itsestään. Ja vaikka en löytäisi itseäni juuri nyt, tiedän sen tapahtuvan jossain tässä matkan varrella. Tässä on opittavaa vielä paljon, varsinkin vastuun kantamisesta yhdessä itsestäni huolehtimisen kanssa. Mutta jos en uskoisi, että tulen pärjäämään, en olis koskaan edes uskaltanut muuttaa yksin.
(Indiskan Kerala-kynttilä, aivan ihana tuoksu)
Kasvan vielä paljon, ja sen tiedostaminen on asia joka helpottaa tällä hetkellä ihan huomattavasti tätä pientä pikkuhiljaa "aikuiseksi kasvun kriisiä".
Joten loppujen lopuksi, kyllä tiedän, että tuun tästä selviämään, niinkun ylipäätään kaikesta. Ja yks asia, joka myös tekee mistä tahansa mieltä painavasta asiasta tai kriisistä helpompaa käsitellä, että et oo ikinä yksin! Aina on joku joka kokee saman asian tuomia vaikeuksia juuri nyt, tällä samalla hetkellä.
Sitä paitsi onhan tässä yksin asumisessa aivan älyttömästi positiivisiakin puolia, saan kuunnella musiikkia niin kovalla kuin haluan, ja polttaa ruoat pohjaan ja vaan nauraa asialle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti